Pohdin äskettäin tunnetta “olla kipsissä”. Meillä ihmisillä tuntuu olevan taipumus valaa itseämme kipsiin, luoda itsellemme erilaisia estoja tai esteitä todellisen olemuksemme ja maailman välille. Tämä kipsi on aikoinaan, mahdollisesti jo lapsena, muodostunut täyttämään jotakin tehtävää. Ehkä olemme varoneet mokaamasta, ehkä emme ole tienneet kuinka menetellä erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, ja olemme pyrkineet sopeutumaan joukkoon. Hyväksytyksi tulemisen tarve on äärettömän voimakas, ja vaikka olisimme kuinka sisältäpäin ohjautuvia, on tarpeemme kuulua joukkoon silti kovin vahva.
Joskus kipsi on niin hienovarainen, että sitä on vaikea edes huomata. Kipsin voi havaita ehkä helpoiten niissä sosiaalisissa tilanteissa, joissa syystä tai toisesta pelkää muiden arvostelua tai mielipiteitä, tai haluaa välttää konfliktia. Kipsi saa toimimaan mekaanisesti, turvautumaan menetelmään tai ennaltamietittyihin kaavoihin. Se saa olon vaivautuneeksi joidenkin ihmisten seurassa, ja ilmaisemaan itseään toisten oletetuista odotuksista käsin. Se estää aitoa vuorovaikutusta tapahtumasta. Kipsin ympäröimänä ei voi koskaan aidosti olla läsnä, aidosti kuulla tai aistia toista ihmistä. Kipsissä oma olemus ei pääse vapaasti säteilemään ympäristöön. Mutta pahimmillaan kipsi voi tukkia elämänilon ilmauksen myös yksin ollessa. Se estää todellisen läsnäolon kokemuksen – eristää näennäisesti olemuksemme maailmankaikkeudesta.
Olen tarkkaillut omaa kipsiäni viime aikoina, ja olen todennut sen tehtävän tulleen päätökseensä. Kipsi, joka vielä pitkään aikuisiälläkin on hoitanut jonkinlaista näennäistä suojaroolia elämässäni, on alkanut käydä tukalaksi. Muutokset tapahtuvat harvoin yhtäkkiä, ja tämäkin oivallus lienee kypsynyt jo hyvän aikaa. Nyt olen kuitenkin tietoisesti alkanut kiinnittää huomiota tilanteisiin, joissa huomaan kipsin pitävän todellista olemustani piilossa, ja joissa toivoisin pystyväni elämään ja olemaan esteettömästi.
Tuuppaus tälle havainnolle tapahtui aivan arkisen asian kautta. Olen kuluneen vuoden aikana saanut ilokseni käydä erään mainion joogaohjaajan tunneilla. Paitsi että jaamme yhteisen käsityksen joogasta ja sitä kautta olen saanut paljon tärkeitä oppeja omaan harjoitukseeni, olen saanut häneltä havahduttavan halauksen. Kuulostaa omituiselta, mutta voin kertoa, että vaikka olen elämässäni ehtinyt saada osakseni lukemattomia halauksia, en ole montaa sellaista ihmistä tavannut, joiden halaus olisi yhtä aito, lämmin, avoin ja energeettinen – “suojaton”. Eräs toinen ihminen, jolla on tämä taito, oli puhumassa yrityskulttuurista 925 Festivaaleilla pari vuotta sitten. Vishen Lakhianin mukaan (ks. kohta 41:05) hyvä halaus kestää vähintään 10 sekuntia, mutta häneltä jäi mainitsematta se tärkein: kipsissä tämä ei onnistu.
Jäin miettimään, mitä kipsin karistaminen oikeastaan vaatii. Voiko tällaisen “suojan” pudottaa yhtäkkiä noin vain? Vaatiiko se jonkinlaista terapiaa? Halauksen? Yhden asian olen todennut ainakin omalla kohdallani: oivalluksesta käytäntöön siirtyminen vaatii jatkuvaa harjoitusta. Ja erityisesti kaikki kohtaamiset ihmisten kanssa tarjoavat erinomaisen tilaisuuden harjoitteluun.
Kokeile: Kun seuraavan kerran kohtaat jonkun toisen – tutun tai vieraan – pysähdy hetkeksi jo ennen kuin tervehdit häntä. Katso häntä, näe itsesi tuossa toisessa henkilössä, ikään kuin olisitte yhtä – tai vähintään sisarukset. Aisti, mitä hän henkii, ja mitä itse hengit. Anna lempeyden tulvia sydämestäsi välillenne. Hymyile. Sitten tervehdi. Huomaa vaikutus 🙂